Kolumn på Hurrinhurmauskone.com 4 september 2011

Päätie kääntyi mutkassa pelloille  päin, mutta kapea polku johti suoraan Jussilan talolle. Tai oikeastaan Jussilan nykyiselle talolle, sillä rakennus, jossa Anton oli asunut pienenä oli purettu.

Soitin ovikelloa. Reipas, vanhempi nainen avasi.

– Hyvänen aika, hän sanoi kun kerroin nimeni, Andelin!

Nainen oli Terttu. Hän keitti kahvit ja kertoi, että Maitoisten kylä täällä syvällä metsässä oli siirtynyt Uudenmaan läänistä  Hämeen lääniin  ja takaisin seitsemän kertaa.

Kylillä pyöri hauska sanonta, jota Terttu pyysi minua selittämään. Sanottiin, että joku on ”fiini kuin Andeliini, kulkee sateenvarjon alla auringossa”. Muistettiin, että joskus oli valkopukuisia ihmisiä saapunut kesällä kylänraitille, naisilla auringonvarjot. Mutta eipä enää tiedetty kuka oli ollut tämä Andelin.

Minä kerroin Antonista. Hän oli ollut Jussilassa ainoa terve lapsi. Hänen sisaruksensa olivat kuolleet hänen ympärillään alituiseen särkyyn, henkisesti vajavaisina ja sokeina, sillä aikaa kun heidän isänsä oli rehkinyt ja rakentanut myllypadon kohdalle seudun suurimman kivinavetan,  jonka maantien oli vieläkin kierrettävä.

Anton oli ollut perheen ainoa toivo, joten hänet oli päätetty lähettää Porvooseen, kouluun. Siihen aikaan, 1857, ei ollut suomenkielisiä kouluja. Anton lähetettiin yhdeksänvuotiaana jonkun porvoolaisfröökynän vintille asumaan, yksin, osaamatta lainkaan ruotsia.

Näin hän kävikin monta luokkaa Porvoon elementtaarikoulussa kahdesti, talossa, jossa tänään on tuomiokapituli . Eikä hänellä ollut edes kunnon sukunimeä . Ei siellä Juhonpoikia oltu, vaan pojalle oli keksittävä oikea nimi, vaikkapa … Andelin.

Isoisänisä pääsi ylioppilaaksi vasta 22-vuotiaana. Sitten hän pohti papinuraa, mutta lähti kuitenkin Kööpenhaminaan opiskelemaan meijeri-insinööriksi. Sen jälkeen hän jäi Varsinais-Suomen ruotsinkielisille alueille suurtilojen pehtooriksi, ykköspalkalliseksi.

Terttu laittoi pöytään marjapiirakkaa ja kertoi miten hän Maitoisista käsin nykyään käy teatterissa ja oopperassa , Helsingissä, Tampereella, Kotkassa.

Eipä meillä käydä. Eikä lähdetä kävelylle aurinkovarjot käsivarrella.

Mutta tuolla tavalla meistä tuli monta vuotta sitten suomenruotsalaisia.